Osa 22

Tiedättehän, että on aivan normaalia tulla toisen taloon siivoamaan. Vieläpä silloin kun talon väki ei itse ole paikalla. Meille oli tänään käymässä niin, tosin Anoppi paljasti "yllätyksensä" ennakkoon joten pääsin kieltämään häntä. Olen sairastellut enemmän ja vähemmän viime aikoina ja joulusiivoukset (mitä turhuutta ne onkaan) ovat vielä kesken. Soitin A:lle kysyäkseni ottaisivatko he sairaat lapset siksi aikaa että pääsen käymään kaupassa ettei tarvitse ottaa niitä mukaan. Hän totesi että ovat päättäneet tulla meille iltapäivällä vähän yllättämään. Vastasin että jos kuvittelette tulevanne siivoamaan niin ei onnistu, pistän vaikka ovet lukkoon. Anoppi löi luurin korvaani kuuntelematta mitä asiaa minulla hänelle oli. Joten lähden tästä kahden sairaan lapsen kanssa ruokakauppaan kuin se ei muutenkin olisi näin joulunalusviikolla ihan riittävän haastava tehtävä itsekin sairaana ollessa.

Osa 21

Tiedättekö, meidän lapset ei pääse paleltumaan tänäkään talvena. Avulias Anoppi on kulkenut lastenvaatekaupoissa sen mitä sairaslomalaisella aikaa pisaa. Ja sitähän on piisannut. Aivan vain todisteena siitä eteisen naulakossa roikkuu 3 toppapukua tytölle (2*reimaa + Adidaksen tosi epäkäytännöllinen takki+housut) sekä samanlainen setti pojalle. Lisäksi siinä on sitten muutama itse hankkimani puku remppahommiin ettei kalliit puvut mene pilalle autoon öljyjä vaihdettaessa, pojasta kun A:n kauhuksi on kasvamassa kovaa vauhtia isin perässä automies.
Ihastuttavaa tässä kaikessa lienee se, että tyttö on kokoa äitiyspakkaushaalari (joita muuten löytyy kaapista 2 kpl) ja myös nyt alesta A:n ostama reima on prikulleen samaa kokoa kuin jo pieneksi jäänyt syksyinen haalari.
Sisävaatteissa minun suosimani käytännöllisyys on tällä hetkellä kaukana, tiukkoja vaatteita, farkkua, aikuisten vaatteita minikoossa... Ja jos erehdyn laittamaan jotain muuta kuin mummon ostamaa hänen nähtensä päälle alkaa välitön: joko ne MINUN ostamat on pieniä, pitäisi käydä ostamassa uusia, eikö ole mitään nätimpää - kysely.

Osa 20

Älkää hetkeäkään epäilkö etteikö täällä edelleen oltaisi anopin armoilla, kyllä ollaan. Aika ei vain tahdo riittää kaikkeen, joten blogimaailma on joutunut väistymään perhe-elon rinnalla. On tieten jäänyt kertomatta että minä ja mieheni emme ole naimisissa. Siihen on vähintäänkin yhtä monta syytä kuin A:lla on naimisiinmenoa puoltavia syitä. Suurin syy kaikista on kuitenkin se, että minä en halua järjestää elämäni tärkeintä päivää yhteistyössä hänen kanssaan kun taas puolisoni ei halua loukata äitiään joten hänet pitäisi ottaa mukaan suunitteluun.
On tieten sanomattakin selvää että minun ja A:n mielipiteet häistämme kaikkineen eroaa aika merkittävästi toisistaan. Jo pelkkä kutsulistan tekeminen yhdessä olisi liikaa meille kahdelle, minun pienessä piirissä ystävien kera vastaan A:n kyllä sekin pitää kutsua ja kun se kutsutaan niin sitten sekin, ja mekin oltiin sen kumminkaiman häissä...
Onhan A toki keksinyt useita perusteltuja syitä naimisiinmenolle. Saisimme sukulaisilta astioita ja lakanoita ja kattiloita ja... niin, kaikkea mitä meillä on jo ennestään kaapit pullollaan. Lisäksi saisimme viettää rennon päivän sukulaisten kanssa (siinä sitä rentoutta piisaisikin ;) ). Ja ehkei vähäisimpänä, hän saisi viettää päivän hekumoiden sitä mitä kaikkea hän onkaan tehnyt ja kuinka meitä auttanut.
Tämä aihe on noussut viimeisen 8 vuoden aikana esille aika-ajoin. Eli siis aina kun televisiossa tulee jotain häistä, lapsia odottaessani, sukulaisilta kutsuja saadessamme... Mieheni jopa ilmoitti että heti kun menee vuosi ettei häistä puhuta niin ne toteutetaan. Vielä ei ole vuotta pysynyt tämä puheenaihe pois A:n huulilta. Kesää kohden kun mennään niin häähuuma nostaa taas siipiään tuolla kivenheitonpäässä A:n luona, tällä kertaa huumaa on kyllä havaittavissa tässä kotokalliollakin.