Osa 23

Tiedättehän, kuinka ihmisillä on tapana spontaanisti onnitella kuullessaan perheenlisäyksestä. Ei Anopilla, ei todellakaan. Perheeseemme syntynyt nyytti suorastaan kirvoitti Anopin kielenkannat laukomaan lauseita joita en edes halua muistella saati kirjoittaa tänne kaiken kansan luettaviksi. Onnitteluja ei ole kuulunut vieläkään vaikka nyyttimme on jo jokelteleva ja jäät sulattava hurmuri. Sen sijaan Anoppi päätti laittaa välit poikki minuun koska olen niin ilkeä ja paha suustani, enkä edes päästä lapsia kylään mummolaan. Enkä muuten osaa edelleenkään vaatettaa lapsiamme oikein. En myöskään siivota saati laittaa ruokaa. Oikeastaan en osaa tehdä mitään oikein mikäli uskominen on täydellistä Anoppiani.

Siitäkin huolimatta, tai juuri siksi, tiedän olevani omille lapsilleni kaikkein paras mahdollinen äiti ja tekeväni heille palveluksen pitäessäni tiukat rajat mitä tulee Anopin ja meidän kanssakäyntiin.

Osa 22

Tiedättehän, että on aivan normaalia tulla toisen taloon siivoamaan. Vieläpä silloin kun talon väki ei itse ole paikalla. Meille oli tänään käymässä niin, tosin Anoppi paljasti "yllätyksensä" ennakkoon joten pääsin kieltämään häntä. Olen sairastellut enemmän ja vähemmän viime aikoina ja joulusiivoukset (mitä turhuutta ne onkaan) ovat vielä kesken. Soitin A:lle kysyäkseni ottaisivatko he sairaat lapset siksi aikaa että pääsen käymään kaupassa ettei tarvitse ottaa niitä mukaan. Hän totesi että ovat päättäneet tulla meille iltapäivällä vähän yllättämään. Vastasin että jos kuvittelette tulevanne siivoamaan niin ei onnistu, pistän vaikka ovet lukkoon. Anoppi löi luurin korvaani kuuntelematta mitä asiaa minulla hänelle oli. Joten lähden tästä kahden sairaan lapsen kanssa ruokakauppaan kuin se ei muutenkin olisi näin joulunalusviikolla ihan riittävän haastava tehtävä itsekin sairaana ollessa.

Osa 21

Tiedättekö, meidän lapset ei pääse paleltumaan tänäkään talvena. Avulias Anoppi on kulkenut lastenvaatekaupoissa sen mitä sairaslomalaisella aikaa pisaa. Ja sitähän on piisannut. Aivan vain todisteena siitä eteisen naulakossa roikkuu 3 toppapukua tytölle (2*reimaa + Adidaksen tosi epäkäytännöllinen takki+housut) sekä samanlainen setti pojalle. Lisäksi siinä on sitten muutama itse hankkimani puku remppahommiin ettei kalliit puvut mene pilalle autoon öljyjä vaihdettaessa, pojasta kun A:n kauhuksi on kasvamassa kovaa vauhtia isin perässä automies.
Ihastuttavaa tässä kaikessa lienee se, että tyttö on kokoa äitiyspakkaushaalari (joita muuten löytyy kaapista 2 kpl) ja myös nyt alesta A:n ostama reima on prikulleen samaa kokoa kuin jo pieneksi jäänyt syksyinen haalari.
Sisävaatteissa minun suosimani käytännöllisyys on tällä hetkellä kaukana, tiukkoja vaatteita, farkkua, aikuisten vaatteita minikoossa... Ja jos erehdyn laittamaan jotain muuta kuin mummon ostamaa hänen nähtensä päälle alkaa välitön: joko ne MINUN ostamat on pieniä, pitäisi käydä ostamassa uusia, eikö ole mitään nätimpää - kysely.

Osa 20

Älkää hetkeäkään epäilkö etteikö täällä edelleen oltaisi anopin armoilla, kyllä ollaan. Aika ei vain tahdo riittää kaikkeen, joten blogimaailma on joutunut väistymään perhe-elon rinnalla. On tieten jäänyt kertomatta että minä ja mieheni emme ole naimisissa. Siihen on vähintäänkin yhtä monta syytä kuin A:lla on naimisiinmenoa puoltavia syitä. Suurin syy kaikista on kuitenkin se, että minä en halua järjestää elämäni tärkeintä päivää yhteistyössä hänen kanssaan kun taas puolisoni ei halua loukata äitiään joten hänet pitäisi ottaa mukaan suunitteluun.
On tieten sanomattakin selvää että minun ja A:n mielipiteet häistämme kaikkineen eroaa aika merkittävästi toisistaan. Jo pelkkä kutsulistan tekeminen yhdessä olisi liikaa meille kahdelle, minun pienessä piirissä ystävien kera vastaan A:n kyllä sekin pitää kutsua ja kun se kutsutaan niin sitten sekin, ja mekin oltiin sen kumminkaiman häissä...
Onhan A toki keksinyt useita perusteltuja syitä naimisiinmenolle. Saisimme sukulaisilta astioita ja lakanoita ja kattiloita ja... niin, kaikkea mitä meillä on jo ennestään kaapit pullollaan. Lisäksi saisimme viettää rennon päivän sukulaisten kanssa (siinä sitä rentoutta piisaisikin ;) ). Ja ehkei vähäisimpänä, hän saisi viettää päivän hekumoiden sitä mitä kaikkea hän onkaan tehnyt ja kuinka meitä auttanut.
Tämä aihe on noussut viimeisen 8 vuoden aikana esille aika-ajoin. Eli siis aina kun televisiossa tulee jotain häistä, lapsia odottaessani, sukulaisilta kutsuja saadessamme... Mieheni jopa ilmoitti että heti kun menee vuosi ettei häistä puhuta niin ne toteutetaan. Vielä ei ole vuotta pysynyt tämä puheenaihe pois A:n huulilta. Kesää kohden kun mennään niin häähuuma nostaa taas siipiään tuolla kivenheitonpäässä A:n luona, tällä kertaa huumaa on kyllä havaittavissa tässä kotokalliollakin.

Osa 19

Palatakseni jo käsiteltyyn aiheeseen kerron teille jotain mitä meillä tänään tapahtui. Anoppi tuli vierailemaan meillä, tällä kertaa kutsuttuna. Ennen vieraiden tuloa siivosin pintapuolisesti: imuroin, luutusin lattia, putsailin enimmät pinnat, pesin peilit ja harjasin vessanpöntöt. Sattui niin että erinäisistä syistä johtuen vessan alakaapissa oli mineraalitärpättipullo (vessanpesuainetta siellä ei itseasiassa ole koskaan säilytettykkään). Rakas Anoppini päätti jälleen suorittaa ominaiset vessarituaalinsa pöntön pesuineen kaikkineen, ja oli arvatenkin ollut innoissaan kun tällä kertaa oli oikein pesuainepullokin ilmaantunut kaappiin. Riemuni oli suunnaton kun vessaan mennessäni tajusin Anopin pesseen vessanpönttömme tärpätillä. Ihmettelen vain miten ihminen voi pestä vessan tärpätillä ihmettelemättä hajua, tai ylipäänsä kaataa tärpättiä tärpättipullosta pönttöön tajuamatta että ei se ole pesuainetta.

osa 18

Tiedätte varmaan kuinka hampurilaisravintoloissa on tapana laittaa ranskalaiset siinä pussissaan tarjottimelle?
Olimme tässä päivänä eräänä kauppareissulla ja kävimme syömässä hesessä. Kyllä, luit aivan oikein, söimme Hesburgerilla. Eikä Anoppi kertaakaan edes viitannut siihen että ruoka olisi epäterveellistä. Suurin huoli keskittyi tällä kertaa siihen kuinka pojan ranskalaiset on suoraan siinä tarjottimella. "Peseeköhän ne edes näitä tarjottimia?", "pitäsköhän käydä pyytämässä lautanen tuohon alle" ja muita vastaavia kommentteja sateli tiuhaan tahtiin. Ei hän ole ikinä epäillyt astioiden puhtautta muualla kuin korkeintaan meillä kotona. Alkoi jo viereisen pöydän seurue katselemaan silmiä muljautellen meihin päin. Vaikka ruokailupaikka oli Anopin valitsema, hän koko kotimatkan jaksoi marmattaa siitä kuinka emme enää ikinä käy sellaisessa paikassa vaan oikein syömässä sitä oikeaa ruokaa jossakin.

Osa 17

Muistatteko kuinka kerroin vaunujemme pilaantumisesta käytössä. Aiheesta käytiin jatkokeskustelua tuttavamme ostettua käytetyn turvakaukalon ja katseltua käytettyjä vaunuja. Anoppi kun päivitteli sitä miten joku voi ostaa käytettynä jotain tuollaista, ajatella kun niissä saattaa olla vaikka mitä pöpöjä ja tauteja. Minä tähän aika kärkkäästi kommentoin niin hän vain totesi että kyllä sinäkin sitten kun olet hetken opiskellut alalle (hän työskentelee terveydenhuollossa) tajuat tämänkin asian. Luulenpa vain että tätä en ymmärrä vaikka kuinka opiskelen hoitoalaa, vaunuissa ja kaukaloissa kun on irroitettavat ja pestävät päälliset. Ja jos niihin vaunuihin jäisi jotain tauteja niin eikö niitä yhtä hyvin voi jäädä tehtaalla, tai kaupassa kun joku koskee niihin vaunuihin. Anoppiini on hirveän vaikea upottaa tätä minut vallannutta kierrätysideologiaa, hänen kohdallaan se toimii vain seuraavalla tavalla: laitoin vanhoja farkkuja roskiin että voin ostaa uusia. Ei niissä mitään vikaa ollut mutta kun ne oli jo vuoden ollut minulla.
Tosin sen jälkeen kun tästä pöpöjen tarttumisesta vaunuihin oli keskusteltu hän ilmoitti minulle että hänen työtoverinsa tuttavalla olisi myynnissä rattaat. Niissä ei sitten tietenkään ole mitään pöpöjä kun ne on tutuntutulta ostettu ja se vielä sanoi että ne on ollut vähällä käytöllä ...